Ai vitsit että olen odottanut tätä hetkeä! Pitkin viimeistä puolta vuotta on
ollut monta hetkeä, että olen halunnut avata bloggerin hallintapaneelin ja
klikata Uusi teksti ja alkaa kirjoittaa.. Niin monta hetkeä, että on ihan
hölmöä, etten siitä huolimatta ole saanut aikaiseksi kirjoittaa omaan blogiini.
Mitä ihmettä?! Mikä sitä estäisi? Jaa-a, varmaan se sama juttu, mikä estää niin
montaa asiaa tapahtumasta, jos vain antaa: oma mieli. Nyt kävi houkutus
kuitenkin liian suureksi ja päätin uhmata itseäni. Ei haittaa, vaikken ole
tässä yhtä hyvä kuin joku muu. Tämä on minun blogini ja saan kirjoittaa tänne
ihan niin tyhmiä asioita kuin ikinä haluankaan! Tästä on hyvä jatkaa
säännöllisen epäsäännöllistä kirjoittelua :)
Syynä tähän suuuureen haluun saada avautua oli äskeinen
lenkkini. Olin jo lähellä kotiani, mutta usein mielelläni käyn heittämässä
yhden pienen kätevän kiekan tuossa matkan varrella. Nyt niillä vaiheilla, kun
pitää tehdä päätös kääntyäkö kiekalle vai jatkaako kotia kohti, olin aivan
lopussa. Fyysisesti tuntui, että keuhkot eivät vaan suostu ottamaan tarpeeksi
happea kerralla sisään. Ehkä vika on tavassani hengittää, ehkä se on liian
pinnallista? Tai sitten olin vetänyt omalle kuntotasolleni hieman liian kovaa
vauhtia hetki sitten, mutta sille en voinut mitään, tuli vaan niin järjettömän
hieno biisi, että oli pakko antaa mennä ;)
Joka tapauksessa, tapahtui jotain käänteentekevää.
Ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan (moneen vuoteen?!) päätin (melko)
tyynesti jatkaa kiekalle, mutta kävellen. KÄVELLEN. Minä. Kesken lenkin. Kaikki
alkoi aikanaan Sports Trackeristä. Että on muka hirveän hankalaa lähteä
kävelemään kesken juoksulenkin, kun miten sen nyt sitten muka merkkaisi sinne
treeneihin ja keskinopeuskin laskee ja yhy-yhy. Näin ollen aina, kun olisi pitänyt hidastaa ja kävellä hetki siksi,
ettei vain yksinkertaisesti olisi jaksanut juosta, tuntui se aivan järkyttävän
isolta häviöltä, luovutukselta, luuseriudelta. Nyt vähän jo naurattaa, että
miten pienestä sitä saakaan ongelman, kun vaan tekee. Mutta oikeasti, tuo
pakkomielle on toisinaan jopa saanut luopumaan ideasta lähteä juoksulenkille,
koska olen tiennyt ettei kuntotaso kestä koko lenkkiä juosten, joten parempi
lähteä suorin tein vain kävelylle (tai jäädä sohvalle). Voisi hävettää typerä ajattelutapani
näin jälkikäteen ajateltuna, mutta.. :D Noh. Olen vain ihminen :)
Siinä minä sitten kävelin viimeistä kilsaani, naama paloauton
punaisena ja hiestä valuen, hengitys huomattavasti raskaampana kuin mitä
sellainen kävelyvauhti olisi kaivannut. Huomasin harmittelevani joka kerta kun
joku tuli vastaan. Mitä toikin nyt ajattelee, luuleekohan se, että mä olen ihan
rapakuntoinen. Varmaan nauraa näille mun juoksu-kompressio-sukillekin, et
hittoako mä yritän näyttää sporttiselta ja pitää tämmösiä, kun kuitenkin vaan
kävelen. Mihin niitä silloin muka tarvii. Hiton trendipelle. Siinä vaiheessa
kun oikeasti rekisteröin omat ajatukseni, vähän kyllä kieltämättä järkytyin.
Mitä hemmettiä?! Mistä lähtien kukaan on jaksanut käyttää omaa elämäänsä MUN
asioiden pohtimiseen? Ei varmasti mistään. Ja toisekseen, mistä lähtien mä olen
jaksanut välittää vaikka joku jaksaisikin märehtiä mun punaisia poskia ja
kompressiosukkia kävelylenkillä! (Älkää kukaan ottako paineita
kompressiosukista kävelylenkillä, varmaan kukaan muu kuin mun epävarma pääni ei
keksi pohtia moisia :D Ja ei, en itse arvostele muita lenkkeilijöitä,
hyvä jos edes vilkaisen vastaantulijoita kun keskityn omaan juttuuni.)
Sitten tajusin mistä lähtien. Siitä lähtien, kun kilot alkoi
kerääntyä. On tää huikeeta! Olen normaalipainoinen (no, siellä ylärajoilla),
mutta silti ylimääräiset kilot on saaneet niskaperseotteen mun itsevarmuudesta! Silloin
kun olin vielä itselleni normaalin kokoinen, olin teini-iän
itsetunto-ongelmista eroon päästyäni todella itsevarma ja osittain sen takia
myös todella onnellinen. Oli ihanaa kun ei tarvinnut yhtään miettiä mitä joku
muu saattaisi minusta miettiä, koska olin itse itseeni tyytyväinen. Myöhemmin
olen luullut olevani henkisesti tyytyväinen ja kunnossa, mutta ulkomuotoisesti
vähän, noh, työntekoa vailla. Nyt vasta kunnolla tajusin, että tämä
tyytymättömyys ulkomuotoon on häirinnyt myös tuota henkistä puolta ja
itsevarmuuteni on osittain kadonnut. Hurjaa.
En ihan tiedä oliko tällä tekstillä nyt sen enempää päätä
kuin häntääkään, mutta tunsin suurta tarvetta saada sanoa ”ääneen” sanottavani.
Toisaalta voi myös olla, että juuri nyt minulla vasta on voimaa sanoa
sanottavani ja myöntää tuo asia, niin itselleni kuin muillekin. Tässä parin
viikon ajan on syömiset ja liikunnat olleet erityisen hyvässä kunnossa, ja
painokin on karannut tuolta 66 hujakoilta 65:een. Eihän se tietysti vielä
tarkoita mitään, mutta mulla on yksi pieni salainen ase, joka toivottavasti
auttaa mua pääsemään sinne missä on hyvä olla. Mutta koska tämä kirjoitus nyt
vähän karkasi käsistä ja on näköjään pidempi kuin nälkävuosi, niin voisin
kertoa siitä joku toinen kerta. Toivottavasti pian ;)
Huikeeta sä oot täällä taas! Mäkin voin sanoa että mulla on välillä kans sama fiilis lenkillä jos oon vetäny lujaa ja oon possunpunainen ja kun himmaan niin hävettää jos joku tulee vastaan. Kun terveellä järjellä ajattelee niin so what jos on aikaa keskittyä toisiin kun itse treenaa niin eihän se tyyppikään kovin urheilullinen ole? :D
VastaaPoistaMutta jesh jatkossa saan sunkin postaukset jälleen lukuuni whipii! :)
Voi miten kiva kommentti, iso kiitos! Kiva että mun höpötykset jaksaa viihdyttää :)
PoistaAivan loistava pointti, ei tosiaan kovinkaan intensiivinen treeni olisi toisellakaan, jos ehtisi samalla miettiä ikäviä asioita muista :) Eikä taida olla kovin kiva elämä muutenkaan, jos tarvii omaa fiilistään pönkittää miettimällä toisista pahaa.