Mä olen ollut jos jollakin dieetillä tai "elämäntapamuutoksella" varmaan puolet koko eliniästäni, mutta ainakin suurimman osan aikuisiästäni. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Jotenkin hirmu säälittävää yhtä kaikki. Enkä ole koskaan, KOSKAAN onnistunut! Olen toki ollut laihakin, mutta silti olen aina nähnyt parannettavaa ja keskittynyt siihen. Ja sitten tietysti aina jossain vaiheessa olen kyllästynyt ja antaa olla -meiningilläni pilannut sen vähäisenkin saavutetun.
Nyt tajusin, että mulla on ollut erityisesti kaksi suuren suurta virhettä puuhissani. Ensinnäkin ja kaikista suurinpana ongelmana on selkeästi ollut se, että mun tavoitteet on olleet ihan hirveän korkealla. Olen aina kropanparannusinnostuksessani ottanut tavoitteekseni sen sellaisen ultimaattisen upean naiskropan, jossa on rasvat todella vähissä ja lihakset treenattu nätisti näkyviin (ja jollaisia näkyy lähinnä lehtien kansissa). Tuollainen kroppa vaatii kuitenkin käsittääkseni väh. 4-6 kertaa vkossa salikäyntiä + todella tarkkaa syömistä ja grammojen laskemista ja ties mitä muuta vielä (joskus photariakin). Olenko ollut valmis tekemään kaiken tuon, näkemään sen vaivan saavuttaakseni oikeasti tuollaisen kropan? No en.
Siitä päästään ongelmaan numero kaksi: en ole halunnut asioita tarpeeksi. Enkä ole käsittänyt, että siinä ei ole mitään väärää, ettei halua tarpeeksi olla fitnessmimmi. Kyllähän varmaan monikin haluaisi olla, enkä usko että kovinkaan monella olisi mitään sitä vastaan, että olisi jos lahjaksi saisi. Mutta todella harva haluaa sitä tarpeeksi, jotta on oikeasti valmis tekemään kaikki uhraukset, mitä se elämäntyyli ja sen saavuttaminen vaatii. Ja herranisä, hyvä niin! Maailmassa on niin miljoona asiaa ja elämäntapaa, ei kaikkien tarvitse haluta sitä yhtä ja samaa, vaikka se kuinka sikamageeta oliskin! Silti se tuntuu edelleen jotenkin hirveän nololta myöntää, että joo.. mä vaan en tarpeeksi halua olla fitnessmimmi, siks mä olen tällainen tavislöllö.
Heti ensimmäisenä nuo seikat tajutessani (no okei, sain lukea ne Voimariinin blogista melkein suoraan pureskeltuna, ennen kuin tajusin, että teksteissähän on ihan kuin minä puhumassa) aloin jo miettiä, että olkoon perkele. Minähän en laihduta, dieettaa tai "muuta elämäntapaani" enää ikinä! Hyväksyn itseni tällaisena ja unohdan koko paskan. Ei kuitenkaan mennyt aikaakaan, kun jouduin ottamaan sanojani takaisin ja rauhoittelemaan itseäni. Huomaa hyvä ihminen virheesi, sitten korjaa ne ja jatka eteenpäin!
Jatkossa siis: vaikka miten superia olisikaan pystyä olemaan fitnesskissa, niin jatkossa olen kuitenkin vain minä. Enkä VAIN minä jotenkin vähätellen, vaan sillä tavalla rennon hyväksyvästi ja itseään rakastavasti, JUST ME. Opettelen rakastamaan kehoani, annan arvoa sille, että se on pysynyt niin monessa mukana oikuttelematta. Rakastan sitä siitä huolimatta, ettei se näytä siltä, mikä on tämän hetken kauneusihanteen mukaista. Jätän sen vatsapaloista haaveilun, koska käsitän, ettei minusta henkisesti ole siihen, ainakaan nykyisellään. Eli olisi toki, jos TAHTOISIN, mutta luulenpa, etten taida jaksaa tahtoa ainakaan hetkeen :D
Sen sijaan keskityn siihen, mihin mun tahto riittää: tahdon vain mahtua mun vanhoihin vaatteisiin. En tähtää täydelliseen kroppaan, en siihen kertakaikkiseen upeuteen, johon en vain jaksa nähdä vaivaa ja näin ollen kerta toisensa jälkeen tuskastun kun en jaksa taistella sen saavuttamisen puolesta. Tähtään sellaiseen kehoon, jonka kanssa pystyn liikkumaan monipuolisesti ja ennen kaikkea elämään täyttä elämää! Jos minulle osa täyttä elämää on se, että saan kesäpäivänä vapaasti herkutella jädellä, syyssateiden aikaan lukea kirjaa ja herkutella irttareilla, talvipakkasilla hörppiä ihan sitä alkuperäistä sokeroitua glögiä lämpimikseni ja taas keväällä herätä odottelemaan terassikauden aukeamista, niin kuka voi sanoa, että se on väärin?
Totta kai ymmärrän, että muutoksia on tehtävä, ihan jo terveyden puolesta. Muistaakseni vyötärönympärykseni on jo nyt yli sen naisille asetetun terveysrajan, kai se oli 80 cm? Eli pakolla on asioita tehtävä, vaikkei haluaisikaan. Mun täytyy rajoittaa herkkujen syömistä, mun täytyy liikkua enemmän. Se on selvää. Mutta selvää on myös sekin, että jos tavoittelee suoraan tähtiin, niin sitä voi helposti väsyä matkalla kun tuntuu ettei koskaan tule tavoittamaan sitä mitä tavoittelee, ja näin ollen heittää koko homman roskiin. Jospa tässä nyt ihan ensimmäisenä keskittyisin ihan siihen muutamaan kiloon, ja ehkä vasta sen rajapyykin saavutettuani pohtisin uudelleen haluanko jatkaa hommaa jonnekin pidemmälle vai keskittyä johonkin ihan muuhun :)
Mä niin toivon, että tämä fiilis ja ajattelutapa on ja pysyy. Aika näyttää :) Superia päivää myös kaikille teille ja niin kliseistä kuin se onkin, RAKASTAKAA ITSEÄNNE! :) Mä taas vähän unohdin sen, vaikka luulin kyllä muistavani, ja nyt on pönttö ollut vähän sekasin :)
